Olen niin pitkään suunnitellut jatkavani bloggaamista täällä.

On kulunut yli kolme kuukautta viimeisimmästä entrystäni. Paljon on tapahtunut. Kolme kuukautta, se kuulostaa niin lyhyeltä ajalta.

Kesä.

Sain töitä Helsingistä. Ihan mukavaa hommaa, puhelinmyyntiä, ei kuitenkaan kovin suuripalkkaista. Ja minulla meni aika pitkään ennen kuin opin sen homman... Mutta se oli kyllä aika palkitsevaa joinakin päivinä, hyvinä päivinä, kun tunsi oppineensa jotakin uutta ja sai olla jopa ylpeä siitä.

Tiedän kyllä mitä puhelinmyyjistä puhutaan. Puhun niistä itsekin. Mutta jos jotakin opin, niin opin sen että kohteliaisuus ei koskaan ole pahasta. Aina on ihmisiä, jotka eivät ajattele muita kuin itseään. Jotka eivät viitsi vaivata itseään sen vertaa että olisivat kohteliaita muille ihmisille. Ne ovat niitä ihmisiä, jotka etuilevat kassajonossa. Mulkoilevat ihmisiä. Haukkuvat puhelinmyyjiä. Ehkä heidänkin elämänsä olisi helpompaa jos he vain lopettaisivat sen pingottamisen.

Aina voi sanoa kohteliaasti ei.

Sain myös huomata, miten pientä kaikki Suomessa on. Suurin kaupunkimme, piskuinen kauppala. Tiedän kyllä, että en käynyt edes kaikissa paikoissa ja kävellyt kaikkia katuja, mutta silti. Suomi on pieni maa, kaikki täällä on pientä. Bussissa istuessani näin kuinka kaupunginosat vilisivät silmissä. Se on naurettavaa, toinen kortteli, toinen kaupunginosa. Suuruuden tunne karisee pois viimeistään siinä vaiheessa. Kokemukseni sai minut janoamaan ulkomaillelähtöä yhä enemmän. Lontoo.

Kesäni kohokohtia olivatkin sitten ne tapaamiset. Piknikit, kaupunkikierrokset. Sain nauraa vatsalihakseni maitohapoille, sain tavata ihmisiä joita niin harvoin (jos koskaan) tapaan, sain ehkä uusiakin ystäviä. Sain kauniita muistoja. Kesäkuun kymmenes oli yksi elämäni onnellisimmista päivistä. Kaikki oli vaan niin kaunista, täyttä, onnellista, mikään ei huolettanut, mihinkään ei koskenut. Katsellessani valokuvia niistä tapaamisista saan tipan linssiin. Miten yhdelle ainoalle foorumille voi ollakin kerääntynyt niin paljon niin ihania ihmisiä?

Noiden lisäksi kesässäni ei tapahtunut sitten juurikaan muuta. Kävin kiertämässä kotimaatamme, vain vähäsen. Mutta en ottanut aurinkoa festivaalialueen nurmikolla, en pystyttänyt telttaa meren rantaan dyynien kupeeseen, en kokenut sydämeni täyttyvän musiikista eturivin ahtaassa ihmismeressä. Olin kotikaupungissani, ja se oli ahdistavaa. Jokin tässä paikassa vaan mättää, ja pahasti.

Kesän päätteeksi sain tiedon, kämppikseni vaihtoi koulua, paikkakuntaa. Paras ystäväni. Minulla ei ollut sellaista moneen vuoteen, ei sellaista josta olisin välittänyt niin paljon ja joka olisi saanut minut hymyilemään niin. Nyt en näe häntä juuri koskaan. Kevään jälkeen kerran. Nyt syksyllä olemme kiroitelleet kirjeitä. Ei se kuitenkaan ole sama kuin ystävä siinä lähellä.

Yksi kavereistani, täältä kotipaikkakunnalta, muutti Tampereelle. Ei se ole kaukana, mutta kauempana kuitenkin. Harmittaa ehkä eniten yhden toisen kaverini puolesta, hän kun jäi tänne aivan yksin. Kun minäkään en asu täällä viikkoja.

Kaikki lähtevät.

Yksi lähti vaihto-oppilaaksi. Askartelin hänelle kortin, ihan vaan syksyn kunniaksi.

Olen askarrellut muillekin. Askartelu on hienoa. Jos askartelee lahjaa jollekin ihmiselle. En muistanut askartelun tärkeyttä vuosiin, mutta nyt olen löytänyt sen jälleen.

Ystävyys voi olla niin kaunista.

Mutta nyt oloni ei ole järin sosiaalinen. Olen väsynyt, tahtoisin olla yksin. Mutta tietysti sama vanha porukka kokoontuu taas tänne... Koitan nykyään olla ottamatta ihmisistä niin kamalaa stressiä. Silti stressaan.

Kirjoitukseni on varsin lyhyt verrattuna siihen mitä kaikkea kolmessa kuukaudessa on tapahtunut. Päätän kuitenkin lopettaa tähän, ei enää ole kirjoitusolo. Minulla on nykyään niin harvoi kiroitusolo, vaikka ideoita riittäisi niin inspiraatio on hukassa.  Kuitenkin.

Tähän voisin liittää vaikka muutaman kuvan jotka otin kesästäni, silloin kun se vielä poseerasi kauniina mannekiininä kukkaseppeleessä edessäni.

 

(syksy on kauniimpi.)