Jarkko Martikainen on televisiossa. Torstaina se oli vielä meidän koululla. Voi kun tuolla provinssissa oli mukavaa. En välttämättä halua bongata itseäni tuolta yleisöstä, ei sitä tiedä miltä näytin parin loiventavan saaneena ja järvessä peseytyneenä. Ihana kuuma viikonloppu... kesä.

Pikkujoulut olivat sitten ihan mukavat kemut. Tunsin oloni taas onnelliseksi. Tunsin kuuluvani niiden ihmisten keskelle. Surullista sinänsä. Opistollakin olisi ollut taas bileet, pikkujoulut, mutta mitäs minä sinne yksin. Kaksi oli kipeänä ja kolmannella taisi olla jotain menoa perjantaina. No, mielummin olin kotona nukkumassa. (Niinhän se sanoo.)

Rakastan tällaisia päiviä. Kuulaan sininen taivas ja aurinko jossain siellä metsän rajan yläpuolella. Järvi peilikirkkaalla läpinäkyvällä jäällä ja kaikki kuurassa. Aamun sumu oli harmiksi kerennyt jo hälvenemään kun krapulainen valokuvaaja kerkesi paikalle. Saaressa on vieläkin jotain taikaa. Varsinkin näin syksyllä. Ei siellä kesällä ole muuta kuin hyttysiä. Voisin liittää tämän loppuun jonkun maisemakuvan aamupäivältä..

Mutta sunnuntai-iltoja en rakasta. Nyt tosin on ihan sama moneenko valvoo, sillä huomenna ei ole koulua, mutta yleensä. Viikonlopun valvomisputki päällä ja aamulla seitsemältä ylösnousu odottamassa. Sunnuntaisin ei tapahdu mitään. Tuijotan sunnuntaisarjoja niin kauan että ne loppuvat. Mitä sitten? Nettiin? Kirja? Koko talo on hiljainen, muut nukkuvat. On kohta yö. Olen levoton.

Keuhkoissa on pari päivää poltellut kummallisesti.

Pitää varmaan keksiä jotain. Ei ole kirjaakaan. Dvd?