Olen niin pitkään suunnitellut jatkavani bloggaamista täällä.

On kulunut yli kolme kuukautta viimeisimmästä entrystäni. Paljon on tapahtunut. Kolme kuukautta, se kuulostaa niin lyhyeltä ajalta.

Kesä.

Sain töitä Helsingistä. Ihan mukavaa hommaa, puhelinmyyntiä, ei kuitenkaan kovin suuripalkkaista. Ja minulla meni aika pitkään ennen kuin opin sen homman... Mutta se oli kyllä aika palkitsevaa joinakin päivinä, hyvinä päivinä, kun tunsi oppineensa jotakin uutta ja sai olla jopa ylpeä siitä.

Tiedän kyllä mitä puhelinmyyjistä puhutaan. Puhun niistä itsekin. Mutta jos jotakin opin, niin opin sen että kohteliaisuus ei koskaan ole pahasta. Aina on ihmisiä, jotka eivät ajattele muita kuin itseään. Jotka eivät viitsi vaivata itseään sen vertaa että olisivat kohteliaita muille ihmisille. Ne ovat niitä ihmisiä, jotka etuilevat kassajonossa. Mulkoilevat ihmisiä. Haukkuvat puhelinmyyjiä. Ehkä heidänkin elämänsä olisi helpompaa jos he vain lopettaisivat sen pingottamisen.

Aina voi sanoa kohteliaasti ei.

Sain myös huomata, miten pientä kaikki Suomessa on. Suurin kaupunkimme, piskuinen kauppala. Tiedän kyllä, että en käynyt edes kaikissa paikoissa ja kävellyt kaikkia katuja, mutta silti. Suomi on pieni maa, kaikki täällä on pientä. Bussissa istuessani näin kuinka kaupunginosat vilisivät silmissä. Se on naurettavaa, toinen kortteli, toinen kaupunginosa. Suuruuden tunne karisee pois viimeistään siinä vaiheessa. Kokemukseni sai minut janoamaan ulkomaillelähtöä yhä enemmän. Lontoo.

Kesäni kohokohtia olivatkin sitten ne tapaamiset. Piknikit, kaupunkikierrokset. Sain nauraa vatsalihakseni maitohapoille, sain tavata ihmisiä joita niin harvoin (jos koskaan) tapaan, sain ehkä uusiakin ystäviä. Sain kauniita muistoja. Kesäkuun kymmenes oli yksi elämäni onnellisimmista päivistä. Kaikki oli vaan niin kaunista, täyttä, onnellista, mikään ei huolettanut, mihinkään ei koskenut. Katsellessani valokuvia niistä tapaamisista saan tipan linssiin. Miten yhdelle ainoalle foorumille voi ollakin kerääntynyt niin paljon niin ihania ihmisiä?

Noiden lisäksi kesässäni ei tapahtunut sitten juurikaan muuta. Kävin kiertämässä kotimaatamme, vain vähäsen. Mutta en ottanut aurinkoa festivaalialueen nurmikolla, en pystyttänyt telttaa meren rantaan dyynien kupeeseen, en kokenut sydämeni täyttyvän musiikista eturivin ahtaassa ihmismeressä. Olin kotikaupungissani, ja se oli ahdistavaa. Jokin tässä paikassa vaan mättää, ja pahasti.

Kesän päätteeksi sain tiedon, kämppikseni vaihtoi koulua, paikkakuntaa. Paras ystäväni. Minulla ei ollut sellaista moneen vuoteen, ei sellaista josta olisin välittänyt niin paljon ja joka olisi saanut minut hymyilemään niin. Nyt en näe häntä juuri koskaan. Kevään jälkeen kerran. Nyt syksyllä olemme kiroitelleet kirjeitä. Ei se kuitenkaan ole sama kuin ystävä siinä lähellä.

Yksi kavereistani, täältä kotipaikkakunnalta, muutti Tampereelle. Ei se ole kaukana, mutta kauempana kuitenkin. Harmittaa ehkä eniten yhden toisen kaverini puolesta, hän kun jäi tänne aivan yksin. Kun minäkään en asu täällä viikkoja.

Kaikki lähtevät.

Yksi lähti vaihto-oppilaaksi. Askartelin hänelle kortin, ihan vaan syksyn kunniaksi.

Olen askarrellut muillekin. Askartelu on hienoa. Jos askartelee lahjaa jollekin ihmiselle. En muistanut askartelun tärkeyttä vuosiin, mutta nyt olen löytänyt sen jälleen.

Ystävyys voi olla niin kaunista.

Mutta nyt oloni ei ole järin sosiaalinen. Olen väsynyt, tahtoisin olla yksin. Mutta tietysti sama vanha porukka kokoontuu taas tänne... Koitan nykyään olla ottamatta ihmisistä niin kamalaa stressiä. Silti stressaan.

Kirjoitukseni on varsin lyhyt verrattuna siihen mitä kaikkea kolmessa kuukaudessa on tapahtunut. Päätän kuitenkin lopettaa tähän, ei enää ole kirjoitusolo. Minulla on nykyään niin harvoi kiroitusolo, vaikka ideoita riittäisi niin inspiraatio on hukassa.  Kuitenkin.

Tähän voisin liittää vaikka muutaman kuvan jotka otin kesästäni, silloin kun se vielä poseerasi kauniina mannekiininä kukkaseppeleessä edessäni.

 

(syksy on kauniimpi.)

Unessa juttelin internetin välityksellä vanhan ystäväni kanssa. Outoa sanoa häntä vanhaksi, mutta sellainen hän taitaa olla. Tai siis paremminkin entinen ystävä. Unessa olin hämmästynyt, sillä en ole kuullut ystävästäni miltei vuoteen. Hän puhui minulle kuin mitään ei olisi tapahtunut, kuin aikaa ei olisi kulunut, ja minä olin mukana juonessa. Muistan unessa ihmetelleeni kuinka tämä voi olla mahdollista, hän suostuu keskustelemaan kanssani vaikkei aiemmin ole osoittanut siihen minkäänlaista halukkuutta. Epäilin jo hetken että koko tapahtuma olisi vain unta, mutta ajatus tuntui liian kamalalta kestää. Voin muistaa sen pettymyksen tunteen kun heräsin yksin omasta sängystäni ja aloin muistaa, etten todellakaan illalla ollut jutellut hänen kanssaan..

Se on inhottavaa, kun näkee tuollaisia unia. Joiden tunnelma on liian aito, joissa ihmiset voisivat olla aitoja. Unessa hän kirjoitti minulle aivan kuin voisin kuvitella hänen kirjoittavan. En hetkeäkään epäillyt, etteikö se olisi ollut hän.

Ja unessa olin valmis antamaan kaiken anteeksi. En tiedä, ajattelenko valveilla ollessani niin. Tietysti pieni osa minusta on vieläkin hänen puolellaan, antaa anteeksi kun vain pyydetään. Mutta silti kaikki tuntuu niin epätodelliselta, välillä jopa siltä kuin häntä ei olisi koskaan ollut olemassakaan.

Harvat ystävistäni edes tieävät hänen olemassaolostaan, vain yhden tiedän välittävän. Ehkä kahden. Siskoni saattaa muistaa hämärästi kohtaamisemme. Ensimmäisen ja viimeisen kohtaamisemme.

En tiedä miksi en ole koskaan oikein puhunut kenellekään tästä ihmisestä. Liian pitkään elin jopa jossakin toivemaailmassa, jossa kuvittelin kaiken korjaantuvan minä hetkenä hyvänstä. Mutta korjaantumista ei tullut, aikaa kului. Lisää aikaa kului. Kohta kaikesta on siis jo vuosi. Ajatus saa minut voimaan pahoin.

Miten joku ihminen voikin tehdä niin toiselle ihmiselle. Siis miten jonkun toisen ihmisen käyttäytyminen voi puskea oman itsetunnon niin alas maahan? Tarkemmin ajatellen, jos minulla ei olisi ollut erästä toista ystävää, joka koki kanssani saman hylätyksi tulemisen, en olisi varmaan selvinnyt ollenkaan eteen päin. Olisin jossakin omassa luolassani vain syyttelemässä itseäni kaikesta. Tahtoisin niin kiittää tätä toista ystävää, tahtoisin sanoa hänelle että hän auttoi minut tämän yli. On todella lohduttavaa tietää että jossakin on joku joka on kokenut saman, joka on reagoinut samoin. Joka tietää miltä minusta tuntuu.

En ole tässä blogissani kauheasti yrittänyt ottaa kontaktia mahdollisiin lukijoihin. Mutta nyt voisin tehdä sen, ihan yhden pikkuisen neuvon merkeissä.

Älä anna ystäväsi kadota.

Minulla on väkivaltainen olo. Niin, outoa. En kannata väkivaltaa, en missään muodossa. Mutta silti minusta tuntuu tällä hetkellä että voisin mennä ja lyödä jollekin ihmiselle mustan silmän. En ole koskaan lyönyt ketään. Enkä aio. Ehkä pitäisi hankkiä nyrkkeilysäkki... tai sitten terapiaa. Ahdistun nykyään niin helvetin pienistä asioista. Jotkut ihmiset vaan osaa ärsyttää tällä hetkellä niin uskomattomasti.

arrrgh

Mitäs, vanha kunnon blogini. En ole käynyt pitkään aikaan. Eipä ole muutostakaan juuri tapahtunut. Mitäs minulle. Huomenna on työhaastattelu Helsingissä.. kunpa nyt saisin töitä. Pitää kai ruveta itse tienaamaan omat käyttörahansa nyt kun tämä tilanne on tällainen.. Siis kun isä muuttaa pois kotoa. Voi tulla sitten vähän tiukemmat ajat minulle ja äidille......... Pitää siis saada töitä, että voin täyttää typerät ja materialistiset tarpeeni kuluttamatta äidin pientä palkkaa.

Mutta huomenna sinne pääkaupunkiin sitten. Näen vihdoinkin siskon asunnon. Tai, olenhan minä siellä käynyt monet kerrat silloin kun täti vielä asui siinä.. Mutta onhan se nyt ihan eri asia! Ja sitten onkin lauantaina taas sisarukset koolla. Ihan mukavaa.

Olen ollut pikään sairaana. Kaksi viikkoa. Ei tee hyvää lukionkäynnilleni... Mutta mitäs minä sille.. 12 päivää kuumeessa, ei siinä parane kouluun mennä. Ja olen kivasti kaikesta myöhässä koulussa. En ole nähnyt ystäviänikään pitkään aikaan... Toivottavasti niillä on edes vähäsen ikävä minua. Kai sen verran voi ihminen pyytää? Ei ole ainakaan tullut paljon soittoja sieltä päin..

Ja ensi viikolla kouluun. En ole ollut tässä kurssissa kertaakaan vielä matikan tunnilla ja vituttaa. Olen aivan tippunut kärryiltä, ne ovat kuulemma menneet jo yli puolet kirjasta.. Muutenkin ollut nyt lukiossa vaikeuksia sen matikan kanssa. Matematiikka pilaa elämäni, siitä pidin puhetta kämppikselle muutama viikko sitten. Vai onko siitä kuukausi?

Pitäisi yrittää piristyä vähäsen, näin masentuneena on turha mennä mihinkään työhaastatteluun vääntämään tekohymyä naamaan. Ehkä sitten piristynkin kun pääsen toiselle paikkakunnalle.. Mutta sehän on Helsinki! Minähän rakastan Helsinkiä!

En vaan pysty piristymään etukäteen..

Puhelinmyyntiä. Sitä se työ sitten olisi.. jos nyt saan sen paikan. Ei mikään unelmatyö, se kyllä tiedetään. Mutta oltiinhan sitä viime vuonna mansikkamaallakin.. ei se sen paskempaa hommaa voi olla. Siitä ei kesätyö huonone.

Kiroilen tässä kirjoittaessani ihan liikaa. Kai se sitten purkaa tätä oloa...

Pitäisi varmaan pakata tai jotain. Että aamulla kerkeää paremmin....

LISÄYS:

Muista:

- rakentaa identiteetti joka perustuu jollekin muulle kuin musiikille.

- rakentaa identiteetti joka perustuu jollekin muulle kuin musiikille.

- rakentaa identiteetti joka perustuu jollekin muulle kuin musiikille.

- rakentaa identiteetti joka perustuu jollekin muulle kuin musiikille.

Nyt menee niin hermo noihin ihmisiin. Siis noihin jotka kutsuvat itseään ystävikseni. Itsekeskeisiä ja lapsellisia ne ovat, luulevat olevansa muita parempia, tai ainakin käyttäytyvät niin.

Alan kohta nähdä kirjaimellisesti punaista.

Vihaan niin ihmisiä jotka eivät voi ajatella muuta kuin omaa etuaan. Sillä sellaisia ihmisiä ne ovat. Olen itse yrittänyt olla lojaali, reilu, ajatella aina muitakin, mutta pikkuhiljaa alkaa tuntua että se on aivan turhaa. Yhtä hyvin voisin olla yhtä lapsellinen kuin ystävänikin, ei se mitään muuttaisi. Joka päivä tunnen ystävällisyyden valuvan hukkaan, kaikuvan kuuroille korville. On turhaa yrittää ilmoittaa itsestään toisen katseen alla, kun niitä silmiä peittävät silmälaput.

Miten ihmiset voivat olla noin kuuroja ja sokeita yhtä aikaa?

Siellä ne nyt menevät, eivät kaipaa minua hidastamaan matkaansa, niin, minähän olen aina se hitain, niin ne ovat päättäneet. Mikä helvetin tarve ihmisillä on ajatella ihmisistä noin mustavalkoisesti, mikä tarve ihmisillä on valittaa aina ja kaikesta, jokaisesta pienestä helvetin asiasta, aina samalle ihmiselle, sille joka ei valita takaisin. Se on elämää, se ei ole hiottu novelli jossa kaikki tapahtuu juuri niinkuin itse kirjoittaja haluaa. Elämä heittelee naamalle kuraa ja pikkukiviä, ei sille mitään voi. Ja pakko on aina valittaa.

Tämän pitäisi olla elämäni aikaa, minun pitäisi olla nyt etsimässä itseäni ja muita ihmisiä, kokeilemassa rajojani, pitämässä hauskaa, unohtaa välillä kaikki mitättömät asiat, elää. Mutta päivä toisensa jälkeen minä löydän itseni käpertyneenä ykinäisyyteeni ystävien keskellä. Päivä toisensa jälkeen elämäni alkaa maistua enemmän puulle, pian se ei maistu edes sille, vaan pahville, ja tukehdun siihen eikä kukaan edes huomaa.

Mistä saisi yksinäisyyttä tässä helvetin hullujenhuoneessa?

Pitää vain hengittää syvään ja rauhoittua. Ajatella, että ei se maailma tähän kaadu. Paistaa se päivä risukasaankin. Mitä helvettiä. Jos voisin, heittäisin niin äkkiä pari ihmistä pois niinsanotusta elämästäni. Kunpa saisin edes joskus sanottua jotakin suoraan......

Enkä vain jauhaisi asioita itsekseni kunnes en enää siedä sitä.