Nyt voisi olla taas aika tulla vähän vuodattamaan. Asioita on tapahtunut ja asioita on jäänyt tapahtumatta, olen jopa kuvitellut tapahtuneen asioita , joita ei ole oikeasti tapahtunut.

Kevätstressi/masennus tuntuu olevan huipussaan. En osaa tehdä mitään, ei tee mieli, en kykene. Mutta samalla pitäisi tehdä taas niin monia asioita. Ja taas minä hukun itseni sättimiseen että siihen se jäljelle jäänyt  aika meneekin. Kun haluaisin niin montaa asiaa mutten voi tehdä mitään asioideni eteen. Ahdistuvatkohan ihmiset yleensä näin pienistä asioista? Tai pientä ja pientä, minun elämäänihän tämä on, mutta silti tuntuu kuin valittaisin taas tyhjästä.

Tekisi mieli päästä pois.

Viimeviikonlopuna pääsin Helsinkiin. Ei tarvinnut mennä kotiin. Sieltä tulikin lähdettyä viimeksi sellaisissa tunnelmissa että en tiedä haluaisinko mennä ansi viikonloppunakaan. Toisaalta, koti on koti, ja kaipaan omaa rauhaa edes hetkeksi. Toivottavasti saan sitä viikonloppuna, alan olla aika väsynyt.

Minulle on myös kasvamassa jonkinlainen omatunto vanhempiani kohtaan. Tai lähinnä äitiä. Vaikka kunnitoitukseni häntä kohtaan on laskenut ennätysmäisen alhaalle, tunnen silti jossain alitajuntani perukoilla sääliä häntä kohtaan. Soitin taas ja kinusin rahaa, laivareissua varten (haluan vain päästä pois, onko pieni tuuletus liikaa vaadittu?), ja hän sanoi olevansa sairaslomalla. Miksi? "No tässä on nyt ollut kaikenlaista." Hyvä, joo, älä kerro. Ethän kerro koskaan mistään muustakaan (paitsi sunnuntaiaamuöisin baarireissu jälkeen). Kai sen on oltava niin.

En halua mennä kotiin koska siellä on yksinäistä.

Ajakaa vaan lapsenne pois, ovathan ne siinä jaloissa pyörineet jo parikymmentä vuotta! Niin, ajakaa lapset pois että voitte rauhassa jaksaa itsenne hiljaista tappamista niiden seurassa, joita kutsutte ystäviksenne. En minä siksi sielä käy, että minä välttämättä haluaisin. Minä käyn koska olen vielä lapsilisäiässä, herranjesta, kun ei ole vaihtoehtoja. Että hauskaa viikonloppua.

Tiedän tasan tarkkaan keneltä olen perinyt ylidramaattisuuteni.

Mutta mitäs minun yksitoikkoiseen "opiskelija"elämääni kuuluu? Rahahuolia, ei mitään uutta, lisää rahahuolia, kesätyöstressiä, kesälomastressiäkin jo(mikä on pelottavaa tässä vaiheessa talvea), koulua, koulua, koulua... Ja sitten jokin epämääräinen epätäydellisyyden tunne kun kevään ensimmäiset tuulet ovat ajaneet ihmisiä yhteen, välillä tuntuu kuin kaikilla olisi joku kainalossaan. Paitsi tietysti minulla. Se nyt ei ole mitään uutta. Ja onhan siihen tottunutkin.

Paitsi että olen taas alkanut kuvitella että joku on kiinnostunut minusta.

Ääh, kuvittelen vaan. Sehän on sitäpaitsi aika ärsyttävä............

"kevät?"