Tuntuu kuin jokin ryömisi hiuksissani.

Olen hyvin turhautunut nuori nainen. Ja varmaan hieman masentunutkin. Vaikka olen lähes koko syksyn odottanut tätä yhtä joululomaa, ei tämä tunnu yhtään siltä, miltä pitäisi. Olen jumiutunut omaan huoneeseeni, omiin kuvitelmiini. Olen turhautunut moneen asiaan. Tähän perheeseen. Olen taas tullut siihen vaiheeseen, kun en tiedä mitä haluan. Toisaalta haluan mahdollisimman kauas täältä, näiden ihmisten luota, toisaalta taas tunnesiteeni omaan kotiini on luonnollisestikin melko vahva. Haluaisin oman asunnon. Voi miten paljon haluaisin oman asunnon. Toisaalta minun on hyvä olla nykyisessä asunnossani, opistolla, rakkaan ystäväni kanssa samassa piskuisessa huoneessa. Välillä kuitenkin tuntuu, että se ei riitä. Viikot eivät riitä. En voi olla täällä kaikkia viikonloppuja. Jos siskonikin vielä lähtee tuosta maailmalle, minulle koittaa yksinäiset ajat. Olen alkanut järjestään karttaa ystäviäni täällä. En edes tiedä miksi. Olen melko varma, ettei se edes johdu heistä, vaan minusta. Ainakin suurimmalla osalla. Onko minusta tulossa joku ihmiskammoinen erakko joka ei poistu neljän seinän sisältä? Toisaalta minun kuitenkin tekisi koko ajan mieli olla menossa. Jossakin. Pitämässä hauskaa ihmisten kanssa. Tutustumassa uusiin ihmisiin. Kumma kyllä, uusien ihmisten kanssa minulla ei tunnu olevan mitään ongelmaa. Vika löytynee taas pääni sisältä.

Eikä oloani helpota kyllä pääni ulkopuolellakaan tapahtuvat asiat.

Entinen paras ystäväni oli täällä eilen, ja sattui kuulemaan riidan. Vanhempien juomisesta. En selittänyt mitään, ei se sille kuulu. Vaikka se aina tilittääkin minulle, kuinka vaikeaa sillä on ja kuinka kamala perhe sillä on. Kaikki eivät ole sellaisia, valittajia. No, tämä ystävänipä oli sitten pistänyt asian kiertoon, vaikkei oikeasti edes tiennyt, mitä riita koski, vaan teki omat päätelmänsä. (jotka menivät tietysti männikköön) Ja meni kertomaan ne yhdelle toiselle, joka huomautti siitä puhelussaan minulle kuin ei mitään. Ei se ole iso asia, mutta silti minua suututtaa aivan uskomattomasti tuollainen. Tekisi mieli sanoa sille päin naamaa, oikein ilkästi, että olisi sekaantumatta muiden asioihin. Pitäisi sen oman kurjan elämänsä.

No huomiseksi tuttuni sitten järjestivät minulle kertomatta oikein ryhmäkokoontumisen, meille tietysti. Ja sitten soittavat ja marisevat ja sanovat tulevansa huomenna. Onneksi edes yksi aito ihminen tulee. Jotenkin alkaa ajan myötä tuntua, että joistakin ihmisistä kasvaa yksiä teeskentelijöitä.

Masennus ottaa yliotteen öisin. Tiedän kyllä, ettei ole hyvä idea kovettaa itseään, vaikka mitä asioita joutuisi omassa perheesään kohtaamaan. Mutta silti, tiedän etten voi jatkaa viileän esittämistä loputtomiin. Patoutumien kasaamista. Joskus yöllä ne tulevat taas pintaan, varoittamatta, ja iskevät kipeästi suoraan sydämeen. En voi olla loputtomiin hengittämättä.

Tarvitsen jotain kovemman luokan terapiaa.

 

 

Jospa uppoutuisin itsesäälin sijasta vaikka murhmysteerien maailmaan.

 

Hyppäätkö?