Jouluaatto. Mitä muuta sitä voisi sanoa.

Ahdistaa. Se voi tosin johtua myös ylensyönnistä. Ihmiset muuttuvat jouluna possuiksi.

Istun huoneessani hämärässä jouluvalojen lämpimässä valossa. Vatsaan sattuu. Talo on hiljainen, muut nukkuvat, köllöttävät rakkaidensa kainaloissa tai kaatavat kurkkuunsa ties mitä. Päässä pyörii miljoona joululaulua yhtä aikaa. Toivottavasti en joudu enää huomenna kuuntelemaan niitä. Luulen etten voi siinä tilanteessa tehdä muuta kuin antaa ylen.

Tämä päivä meni jotenkin ohi. Tänä vuonna odotukset olivat suurimmillaan.. Muistan edelliset vuodet kun en voinut sietää ajatusta rauhallisesta joulusta.. Nyt taas en oikein tiedä miltä tuntuu. Ehkä valehtelen itselleni, että joulu oli ihana. Ei siinä mitään vikaakaan kai ollut. Lumiukko meinasi saada minut kyyneliin. Olen sentimentaalistunut mutta samalla kylmettynyt. Ristiriitoja, ristiriitoja.

Mitenköhän asiat olivat viime vuonna tähän aikaan. Moni asia odotti vielä tapahtumistaan. Tämän vuoden aikana on tapahtunut paljon sellaisia asioita, jotka olisivat voineet jäädä tapahtumatta ja paljon myös sellaisia asioita, mitä en vaihtaisi mistään hinnasta. Viime joulu... Täti oli silloin täällä. Tänä vuonna ei kutsu käynyt. Ehkä sillä olisi nyt jo lääkitys kohdillaan, tiedä häntä, mutta ihmisillä on ennakkoasenteita ja niitä on paha mennä yhtäkkiä muuttamaan. Kaksinaamaisuus kulkee suvussa. Viime vuonna minulla oli ystävä, jota minulla ei enää ole. Silloin minulla ei ollut yhtä toista ystävää. Ja näitä lukemattomia uusia tuttavia. Jos jotain haluaisin muuttaa, hankkisin sen ystävän takaisin. Välillä minä olisin valmis pyyhkimään nämä 365 päivää helvettiin. Välillä taas uusi elämä muistuttaa olemassaolostaan, esimerkiksi kun äsken sain sähköpostin uudelta ystävältäni. Olen edelleenkin ihmeissäni että kykenen pitämään jostain ihmisestä näin vilpittömästi.

En olisi myöskään uskonut, että kiintyisin kehenkään niin paljon, että kun hän on mennyt, en elä juuri päivääkään, jolloin en häntä ajattelisi. Syksy on ollut piinaava. En pysty hallitsemaan omia tunteitani. Kunpa minussa olisi edes sen verra npsykopaatin vikaa. Nyt joulunakin olen ajatellut taas kaikenlaista turhaa, ja mieleni on tehnyt selvittää muutama asia, joka on jäänyt kummittelemaan. Mutta mitäs sitä vanhoja märehtimään,  ihmiset yleensä jatkavat elämäänsä. Mutta miksi se on niin vaikeaa? Masennun aina jos edes kuulen erästä tiettyä musiikkia....

Jos alettaisiin laskea uusista kokemuksista, joita olen tämän vuoden aikana kerännyt, tulisi listasta pitkä ja mahdotonkin, sillä monia niistä asioista ei ole mahdollista jäsennellä. Jos listaisin sitten asiat, joita jäin viime vuonna kaipaamaan, ja vähennettäisiin ne aiemmasta listasta, jäisin luultavasti plussan puolelle. Mutta on erittäin vaikeaa alkaa laskemaan tällaisia, sillä en tiedä mitkä asiat olisivat niin saman arvoisia että ne kumoaisivat toisensa. Ehkä tiedänkin, mutta en vain kykene myöntämään sitä itselleni.

Vuosi on kulunut ja niin kuluu tämä yökin. Alan pikkuhiljaa olla jo niin maissa että minun pitää varmaan muistuttaa itseäni joulun hengestä ja uudesta elämästä lukemalla sitä kirjaa jonka sain uudelta ystävältäni. Voiko sitä enää sanoa uudeksikaan? Kai sitä voi, jos siltä tuntuu...?