On kulunut yli kolme kuukautta viimeisimmästä entrystäni. Paljon on tapahtunut. Kolme kuukautta, se kuulostaa niin lyhyeltä ajalta.

Kesä.

Sain töitä Helsingistä. Ihan mukavaa hommaa, puhelinmyyntiä, ei kuitenkaan kovin suuripalkkaista. Ja minulla meni aika pitkään ennen kuin opin sen homman... Mutta se oli kyllä aika palkitsevaa joinakin päivinä, hyvinä päivinä, kun tunsi oppineensa jotakin uutta ja sai olla jopa ylpeä siitä.

Tiedän kyllä mitä puhelinmyyjistä puhutaan. Puhun niistä itsekin. Mutta jos jotakin opin, niin opin sen että kohteliaisuus ei koskaan ole pahasta. Aina on ihmisiä, jotka eivät ajattele muita kuin itseään. Jotka eivät viitsi vaivata itseään sen vertaa että olisivat kohteliaita muille ihmisille. Ne ovat niitä ihmisiä, jotka etuilevat kassajonossa. Mulkoilevat ihmisiä. Haukkuvat puhelinmyyjiä. Ehkä heidänkin elämänsä olisi helpompaa jos he vain lopettaisivat sen pingottamisen.

Aina voi sanoa kohteliaasti ei.

Sain myös huomata, miten pientä kaikki Suomessa on. Suurin kaupunkimme, piskuinen kauppala. Tiedän kyllä, että en käynyt edes kaikissa paikoissa ja kävellyt kaikkia katuja, mutta silti. Suomi on pieni maa, kaikki täällä on pientä. Bussissa istuessani näin kuinka kaupunginosat vilisivät silmissä. Se on naurettavaa, toinen kortteli, toinen kaupunginosa. Suuruuden tunne karisee pois viimeistään siinä vaiheessa. Kokemukseni sai minut janoamaan ulkomaillelähtöä yhä enemmän. Lontoo.

Kesäni kohokohtia olivatkin sitten ne tapaamiset. Piknikit, kaupunkikierrokset. Sain nauraa vatsalihakseni maitohapoille, sain tavata ihmisiä joita niin harvoin (jos koskaan) tapaan, sain ehkä uusiakin ystäviä. Sain kauniita muistoja. Kesäkuun kymmenes oli yksi elämäni onnellisimmista päivistä. Kaikki oli vaan niin kaunista, täyttä, onnellista, mikään ei huolettanut, mihinkään ei koskenut. Katsellessani valokuvia niistä tapaamisista saan tipan linssiin. Miten yhdelle ainoalle foorumille voi ollakin kerääntynyt niin paljon niin ihania ihmisiä?

Noiden lisäksi kesässäni ei tapahtunut sitten juurikaan muuta. Kävin kiertämässä kotimaatamme, vain vähäsen. Mutta en ottanut aurinkoa festivaalialueen nurmikolla, en pystyttänyt telttaa meren rantaan dyynien kupeeseen, en kokenut sydämeni täyttyvän musiikista eturivin ahtaassa ihmismeressä. Olin kotikaupungissani, ja se oli ahdistavaa. Jokin tässä paikassa vaan mättää, ja pahasti.

Kesän päätteeksi sain tiedon, kämppikseni vaihtoi koulua, paikkakuntaa. Paras ystäväni. Minulla ei ollut sellaista moneen vuoteen, ei sellaista josta olisin välittänyt niin paljon ja joka olisi saanut minut hymyilemään niin. Nyt en näe häntä juuri koskaan. Kevään jälkeen kerran. Nyt syksyllä olemme kiroitelleet kirjeitä. Ei se kuitenkaan ole sama kuin ystävä siinä lähellä.

Yksi kavereistani, täältä kotipaikkakunnalta, muutti Tampereelle. Ei se ole kaukana, mutta kauempana kuitenkin. Harmittaa ehkä eniten yhden toisen kaverini puolesta, hän kun jäi tänne aivan yksin. Kun minäkään en asu täällä viikkoja.

Kaikki lähtevät.

Yksi lähti vaihto-oppilaaksi. Askartelin hänelle kortin, ihan vaan syksyn kunniaksi.

Olen askarrellut muillekin. Askartelu on hienoa. Jos askartelee lahjaa jollekin ihmiselle. En muistanut askartelun tärkeyttä vuosiin, mutta nyt olen löytänyt sen jälleen.

Ystävyys voi olla niin kaunista.

Mutta nyt oloni ei ole järin sosiaalinen. Olen väsynyt, tahtoisin olla yksin. Mutta tietysti sama vanha porukka kokoontuu taas tänne... Koitan nykyään olla ottamatta ihmisistä niin kamalaa stressiä. Silti stressaan.

Kirjoitukseni on varsin lyhyt verrattuna siihen mitä kaikkea kolmessa kuukaudessa on tapahtunut. Päätän kuitenkin lopettaa tähän, ei enää ole kirjoitusolo. Minulla on nykyään niin harvoi kiroitusolo, vaikka ideoita riittäisi niin inspiraatio on hukassa.  Kuitenkin.

Tähän voisin liittää vaikka muutaman kuvan jotka otin kesästäni, silloin kun se vielä poseerasi kauniina mannekiininä kukkaseppeleessä edessäni.

(syksy on kauniimpi.)

Se on inhottavaa, kun näkee tuollaisia unia. Joiden tunnelma on liian aito, joissa ihmiset voisivat olla aitoja. Unessa hän kirjoitti minulle aivan kuin voisin kuvitella hänen kirjoittavan. En hetkeäkään epäillyt, etteikö se olisi ollut hän.

Ja unessa olin valmis antamaan kaiken anteeksi. En tiedä, ajattelenko valveilla ollessani niin. Tietysti pieni osa minusta on vieläkin hänen puolellaan, antaa anteeksi kun vain pyydetään. Mutta silti kaikki tuntuu niin epätodelliselta, välillä jopa siltä kuin häntä ei olisi koskaan ollut olemassakaan.

Harvat ystävistäni edes tieävät hänen olemassaolostaan, vain yhden tiedän välittävän. Ehkä kahden. Siskoni saattaa muistaa hämärästi kohtaamisemme. Ensimmäisen ja viimeisen kohtaamisemme.

En tiedä miksi en ole koskaan oikein puhunut kenellekään tästä ihmisestä. Liian pitkään elin jopa jossakin toivemaailmassa, jossa kuvittelin kaiken korjaantuvan minä hetkenä hyvänstä. Mutta korjaantumista ei tullut, aikaa kului. Lisää aikaa kului. Kohta kaikesta on siis jo vuosi. Ajatus saa minut voimaan pahoin.

Miten joku ihminen voikin tehdä niin toiselle ihmiselle. Siis miten jonkun toisen ihmisen käyttäytyminen voi puskea oman itsetunnon niin alas maahan? Tarkemmin ajatellen, jos minulla ei olisi ollut erästä toista ystävää, joka koki kanssani saman hylätyksi tulemisen, en olisi varmaan selvinnyt ollenkaan eteen päin. Olisin jossakin omassa luolassani vain syyttelemässä itseäni kaikesta. Tahtoisin niin kiittää tätä toista ystävää, tahtoisin sanoa hänelle että hän auttoi minut tämän yli. On todella lohduttavaa tietää että jossakin on joku joka on kokenut saman, joka on reagoinut samoin. Joka tietää miltä minusta tuntuu.

En ole tässä blogissani kauheasti yrittänyt ottaa kontaktia mahdollisiin lukijoihin. Mutta nyt voisin tehdä sen, ihan yhden pikkuisen neuvon merkeissä.

Älä anna ystäväsi kadota.

arrrgh

Mitäs, vanha kunnon blogini. En ole käynyt pitkään aikaan. Eipä ole muutostakaan juuri tapahtunut. Mitäs minulle. Huomenna on työhaastattelu Helsingissä.. kunpa nyt saisin töitä. Pitää kai ruveta itse tienaamaan omat käyttörahansa nyt kun tämä tilanne on tällainen.. Siis kun isä muuttaa pois kotoa. Voi tulla sitten vähän tiukemmat ajat minulle ja äidille......... Pitää siis saada töitä, että voin täyttää typerät ja materialistiset tarpeeni kuluttamatta äidin pientä palkkaa.

Mutta huomenna sinne pääkaupunkiin sitten. Näen vihdoinkin siskon asunnon. Tai, olenhan minä siellä käynyt monet kerrat silloin kun täti vielä asui siinä.. Mutta onhan se nyt ihan eri asia! Ja sitten onkin lauantaina taas sisarukset koolla. Ihan mukavaa.

Olen ollut pikään sairaana. Kaksi viikkoa. Ei tee hyvää lukionkäynnilleni... Mutta mitäs minä sille.. 12 päivää kuumeessa, ei siinä parane kouluun mennä. Ja olen kivasti kaikesta myöhässä koulussa. En ole nähnyt ystäviänikään pitkään aikaan... Toivottavasti niillä on edes vähäsen ikävä minua. Kai sen verran voi ihminen pyytää? Ei ole ainakaan tullut paljon soittoja sieltä päin..

Ja ensi viikolla kouluun. En ole ollut tässä kurssissa kertaakaan vielä matikan tunnilla ja vituttaa. Olen aivan tippunut kärryiltä, ne ovat kuulemma menneet jo yli puolet kirjasta.. Muutenkin ollut nyt lukiossa vaikeuksia sen matikan kanssa. Matematiikka pilaa elämäni, siitä pidin puhetta kämppikselle muutama viikko sitten. Vai onko siitä kuukausi?

Pitäisi yrittää piristyä vähäsen, näin masentuneena on turha mennä mihinkään työhaastatteluun vääntämään tekohymyä naamaan. Ehkä sitten piristynkin kun pääsen toiselle paikkakunnalle.. Mutta sehän on Helsinki! Minähän rakastan Helsinkiä!

En vaan pysty piristymään etukäteen..

Puhelinmyyntiä. Sitä se työ sitten olisi.. jos nyt saan sen paikan. Ei mikään unelmatyö, se kyllä tiedetään. Mutta oltiinhan sitä viime vuonna mansikkamaallakin.. ei se sen paskempaa hommaa voi olla. Siitä ei kesätyö huonone.

Kiroilen tässä kirjoittaessani ihan liikaa. Kai se sitten purkaa tätä oloa...

Pitäisi varmaan pakata tai jotain. Että aamulla kerkeää paremmin....

LISÄYS:

Muista:

- rakentaa identiteetti joka perustuu jollekin muulle kuin musiikille.

- rakentaa identiteetti joka perustuu jollekin muulle kuin musiikille.

- rakentaa identiteetti joka perustuu jollekin muulle kuin musiikille.

- rakentaa identiteetti joka perustuu jollekin muulle kuin musiikille.

Alan kohta nähdä kirjaimellisesti punaista.

Vihaan niin ihmisiä jotka eivät voi ajatella muuta kuin omaa etuaan. Sillä sellaisia ihmisiä ne ovat. Olen itse yrittänyt olla lojaali, reilu, ajatella aina muitakin, mutta pikkuhiljaa alkaa tuntua että se on aivan turhaa. Yhtä hyvin voisin olla yhtä lapsellinen kuin ystävänikin, ei se mitään muuttaisi. Joka päivä tunnen ystävällisyyden valuvan hukkaan, kaikuvan kuuroille korville. On turhaa yrittää ilmoittaa itsestään toisen katseen alla, kun niitä silmiä peittävät silmälaput.

Miten ihmiset voivat olla noin kuuroja ja sokeita yhtä aikaa?

Siellä ne nyt menevät, eivät kaipaa minua hidastamaan matkaansa, niin, minähän olen aina se hitain, niin ne ovat päättäneet. Mikä helvetin tarve ihmisillä on ajatella ihmisistä noin mustavalkoisesti, mikä tarve ihmisillä on valittaa aina ja kaikesta, jokaisesta pienestä helvetin asiasta, aina samalle ihmiselle, sille joka ei valita takaisin. Se on elämää, se ei ole hiottu novelli jossa kaikki tapahtuu juuri niinkuin itse kirjoittaja haluaa. Elämä heittelee naamalle kuraa ja pikkukiviä, ei sille mitään voi. Ja pakko on aina valittaa.

Tämän pitäisi olla elämäni aikaa, minun pitäisi olla nyt etsimässä itseäni ja muita ihmisiä, kokeilemassa rajojani, pitämässä hauskaa, unohtaa välillä kaikki mitättömät asiat, elää. Mutta päivä toisensa jälkeen minä löydän itseni käpertyneenä ykinäisyyteeni ystävien keskellä. Päivä toisensa jälkeen elämäni alkaa maistua enemmän puulle, pian se ei maistu edes sille, vaan pahville, ja tukehdun siihen eikä kukaan edes huomaa.

Mistä saisi yksinäisyyttä tässä helvetin hullujenhuoneessa?

Pitää vain hengittää syvään ja rauhoittua. Ajatella, että ei se maailma tähän kaadu. Paistaa se päivä risukasaankin. Mitä helvettiä. Jos voisin, heittäisin niin äkkiä pari ihmistä pois niinsanotusta elämästäni. Kunpa saisin edes joskus sanottua jotakin suoraan......

Enkä vain jauhaisi asioita itsekseni kunnes en enää siedä sitä.

Tällä hetkellä tuntuu todella huonolta. En oikein tiedä mitä ajatella.

Avioerohan on ollut vireillä jo jonkin aikaa. Onni vanhempieni avioliitosta on kadonnut jo vuosia sitten. Mutta silti tuntuu kuin kaikki tulisi liian äkkiä, sata kilometriä tunnissa päin naamaa. On asioita, joita en ole vielä pystynyt sisäistämään. Isäni etsii uutta asuntoa. Talo saattaa joutua myyntiin. Se tästä nyt vielä puuttuisi. En missään nimessä haluaisi menettää kotiani. En ainakaan tässä elämäni vaiheessa.

Tunnun ainakin olevan ylitunteellinen.

Ja koko asiasta pitäisi vielä pystyä kertomaan ystävillekin. Olen aina ollut inrovertti, pitänyt omat asiani ominani. En yksinkertaisesti osaa jakaa kaikkia asioita muiden kanssa. Mutta tämä on kai pakko kertoa... minun pitää vain kerätä voimia etten hajoa aivan palasiksi kun sen aika tulee. Ja se aikahan tulee.

Asioiden kohtaaminen on helvetillistä. Jopa tämän tekstin kirjoittaminen on uskomattoman vaikeaa. Mutta minun pitää saada kertoa tunteistani, edes päiväkirjalleni.

Hengitän todella väkinäisesti.

Pikkuasiat saavat minut tuntemaan oloni vähän paremmaksi.

Teen tämän itselleni todella vaikeaksi.

Muse tuli elämääni parisen vuotta sitten. Muutama vuosi sitten en ollut kuullutkaan sellaisesta yhtyeestä, en tiennyt edes mitä sana "muse" tarkoitti. Elin elämääni sen enempää musiikista huolehtimatta, kuuntelin sitä mitä radiosta sattui tulemaan. En koskaan ollut oikein löytänyt sellaista musiikkia joka olisi vienyt sydämeni täysin. Olin kai tyytyväinen elämääni.

Eräänä päivänä sitten satuin kuulemaan radiosta kappaleen nimeltä Time Is Running Out. En muista tarkalleen, milloin kuulin sen ensimmäisen kerran, en edes muista pidinkö siitä ensikuulemalla. Tämä sijoittui kuitenkin muistaakseni loppusyksylle 2003.(Olin silloin kahdeksannella luokalla) Kuulin kappaleen useita kertoja, autossa käänsin volyymia isommalle äidin ihmetellessä että mikä sillä pojalla on ongelmana. Minua tuo omintakeinen ja niin sulavasti rokkaava biisi kuitenkin kiehtoi, ja miellyin yhä enemmän laulajan tuskaiseen ääneen.

Aikaa kului ja Tiro(käytän usein kirjoittaessa kappaleiden nimistä lyhenteitä esim time is running out = tiro)kin meinasi jo unohtua. Mutta ennen pitkää kohtalo (toisin sanoen ne henkilöt jotka päättävät ylex:n soittolistauutuuksista) puuttui taas peliin ja radiossa alkoi soida toinen eriskummallinen kappale, Hysteria nimeltään. Tähän tulokkaaseen en heti päätä pahkaa mieltynyt niin paljoa kuin edeltäjäänsä, mutta jokin siinäkin minua jäi vaivaamaan.

Sitten saapui joulu 2003 ja meidänkin kotitalouteemme hankittiin internet-yhteys. Isoveljeni avustuksella upposinkin pian musiikinlatauksen laittomaan mutta kiehtovaan maailmaan. Minusta tuli yksi niistä niinsanotun pullamössöaikakauden nuorista, jotka eivät vaivautuneet edes kotoaan poistumaan löytääkseen uutta musiikkia, mutta minulle se sopi vallan mainiosti.

Silloin muistin sen yhtyeen nimeltä Muse.

Ennen kesää 2004 olin jo onnistunutkin keräämään rohkeuteni ja tekemään sen, mitä en aiemmin ollut juuri koskaan harrastanut, ostamaan ensimmäisen Muse-albumini, Absolutionin, melkein sikana säkissä eli juurikaan levyn biisejä aiemmin kuulematta.

Absolution koituikin pääni menoksi. Kesän 2004 aikana sain oppia, että Musen musiikki on paljon enemmänkin kuin nopeita kitarariffejä ja niitä hieman jopa hittihakuisia kappaleita joiden kautta olin bändiin tutustunut. Absolutionin myötä opin, että Muse on myös arvoituksellisia lyriikoita, niin hiljaisia kuin voimallisiakin pianoja, tunteikkaita vokaaleja, taitavien muusikoiden luomaa kiehtovaa ja ainutlaatuista rockmusiikkia.

Pian rakastuttuani ensimmäiseen Muse-albumiini hankin, enemmän tai vähemmän laillisin keinoin, myös Origin of Symmetryn, joka edustaa aavistuksen verran vanhempaa tuotantoa. Joskus viime vuoden puolelle kuvailin kyseistä levyä näin(käytän tässä OOS:sta Muse-fanien keskuudessa kehittynyttä tuttavallisempaa nimitystä Ossi):

Mutta pitää myös liittyä muiden kommentteihin ja sanoa että päälimmäiseksi nousee Ossi. Ossi on mielestäni Musein. Se on luovasti hullu, vähän sekopäinen mutta silti samalla todella kaunis, yhtenäinen ja jopa rokkaava. Siinä on vähän kaikkea, silti täydellisessä tasapainossa. Se on myös muisto Musen villeiltä vuosilta, nykyään kun tuntuvat olevan hieman..hmm.. rauhallisempia. Kokeellisuus kunniaan! Eikä tietysti saa unohtaa vallaan taiteellista kansilehtistä.
Ossin kuvaamista (ja ylistämistä) voisi tietysti jatkaa loputtomiin.
Ossi ei ole vain levy, se on taideteos.

Voisinpa vieläkin yhtyä noihin sanoihin.

Nyt, kevättalvella 2006, olen edelleen yhtä rakastunut Museen kuin aivan alkuaikoina. Ajan myötä olen saanut hankittua kaikki kolme albumia(aivan aitoina), b-puolikokoelman ja kaksi livedvd:tä. Siinä onkin kaikki tärkeimmät.

Näiden muutaman vuoden varrella olen kokenut niin paljon hyvää ainoastaan tämän yhtyeen ansiosta. Lähes hurmoksellisten musiikillisten kokemusten lisäksi olen saanut lukemattomat kerrat saanut nauraa bädin edesottamuksille ja mitä kummallisimmille lausunnoille, olen saanut musiikista voimaa jatkaa eteenpäin vaikeinakin aikoina. Niin, ja tietysti olen internet-aikakauden tapaan saanut paljon uusia ystäviä sellaisista ihmisistä, jotka jakavat samanlaisia musiikillisia kiinnostuksia kuin minäkin. Joitakin heistä olen päässyt tapaamaan aivan kasvotustenkin. Vaikka yhteiskuntamme kuinka vähättelisi internetin kautta solmittuja ystävyyssuhteita, olen silti löytänyt paljon hyviä ystäviä "online".

Melkeinpä tärkein maailma, jonka Musen musiikki on minulle kuitenkin avannut on luultavasti alternative-rockin ja muun valtavirrasta poikkeavan musiikin maailma. Ennen en edes tiedostanut sitä, kuinka paljon musiikkia radiohittien ulkopuolisessa maailmassa onkaan. Näiden muutaman vuoden aikana olen löytänyt lukemattomia uusia bändituttavuuksia, ja kuullut koskettavampia kappaleita kuin koskaan elämäni varrella.

Mutta takaisin Museen. On niin paljon mitä voisin kertoa siitä. Voisin aloittaa toissakesän sateisista päivistä ja koleista illoista, iloisista Glastonvalvojaisista(univelkaa+webcast+mukava porukka) ja päätyä legendaarisen Hullabaloon toilailujen kautta siihen päivään kun tapasin kaksi pitkäaikaista ystävääni erään ruotsalaisbändin keikalla viime joulukuussa. Voin vain kuvitella, mitä minusta olisi tullut ellen olisi löytänyt omaa identiteettiäni pönkittämään näin pysyvää rakkautta musiikkiin. Olen tälle brittitriolle velkaa niin monesta asiasta etteivät siinä riitä sormet ja varpaat laskemaan.

(nyt aikani loppuu mutta saatan vielä myöhemmin innostua kappalekohtaisiin hehkutuksiin kunhan sille päälle satun.)

Voisinkin päättää tämän monologini sanoihin: Kiitos.

Chase your dreams away
Glass needles in the hay
The sun forgives the clouds
You are my holy shroud

I just don´t care if it´s real
that won´t change how it feels
I just don´t care if it´s real
that won´t change how it feels

No it doesn't change
And you can't resist
Making me feel eternally missed
And you can't resist
And you can't resist
Making me feel

Chase your dreams away
Glass needles in the hay
The sun forgives the clouds
You are my holy shroud.......................

www.muse.mu

Äiti ei tiedä että toisten ihmisten viestejä ei saa lukea. Äiti ei tiedä ettei sitä nyt kannata ainakaan tunnustaa ja alkaa sitten kysellä. Äiti ei tiedä että ei tule saamaan mitään aikaiseksi epärehellisyydellä.

Kerroin sen hänelle. Hän ei ymmärtänyt.

Väsyttää.

Joku ryhmäläinen tiivisti lapsenomaisessa novellissaan sen niin yksinkertaisesti jotenkin näin: Ei se aina ole nälkä joka kaivertaa sisällä.

Kaikkihan sen tiesi, on tiennyt herranjumala jo vuosikymmenet. Nuo ihmiset ei ole luotu toisilleen. Silti ne ovat jatkaneet. Lastensa takia...  kai. Kamala olo. Kaiken itsekeskeisyydensä keskellä.....ei kai sitä muuhun voi ajautua kuin siihen jos on tuollainen tilanne. Mutta nyt. Sanoivat jatkavansa vielä pari vuotta, että minäkin pääsen maailmalle. Surullista mutta totta, sydäntä särkevää, vanhemman rakkaus on vielä tallella. Kaiken sen jälkeenkin.

En haluaisi itkeä. Tämähän on melkein hyvä asia. Hyvä että ne viimein tajusivat....uskalsivat puhua asioista niinkuin ne ovat.

Kai se on normaali reaktio...kun idylli rikkoutuu. Ennestään rikkonainen koti pirstoutuu tuhansiksi säpäleiksi.

Ja sydän sen mukana.

Tämän vielä kestän. Mutta en tiedä kestänkö nähdä siskon ja velien reaktiota. Niiden puolesta tässä inhottaa eniten. En kestä surullisia ihmisiä.

Ehkä kuitenkin annan tunteiden tulla tänään. Jotta kestän paremmin sen mitä on tulossa.

Kevätstressi/masennus tuntuu olevan huipussaan. En osaa tehdä mitään, ei tee mieli, en kykene. Mutta samalla pitäisi tehdä taas niin monia asioita. Ja taas minä hukun itseni sättimiseen että siihen se jäljelle jäänyt  aika meneekin. Kun haluaisin niin montaa asiaa mutten voi tehdä mitään asioideni eteen. Ahdistuvatkohan ihmiset yleensä näin pienistä asioista? Tai pientä ja pientä, minun elämäänihän tämä on, mutta silti tuntuu kuin valittaisin taas tyhjästä.

Tekisi mieli päästä pois.

Viimeviikonlopuna pääsin Helsinkiin. Ei tarvinnut mennä kotiin. Sieltä tulikin lähdettyä viimeksi sellaisissa tunnelmissa että en tiedä haluaisinko mennä ansi viikonloppunakaan. Toisaalta, koti on koti, ja kaipaan omaa rauhaa edes hetkeksi. Toivottavasti saan sitä viikonloppuna, alan olla aika väsynyt.

Minulle on myös kasvamassa jonkinlainen omatunto vanhempiani kohtaan. Tai lähinnä äitiä. Vaikka kunnitoitukseni häntä kohtaan on laskenut ennätysmäisen alhaalle, tunnen silti jossain alitajuntani perukoilla sääliä häntä kohtaan. Soitin taas ja kinusin rahaa, laivareissua varten (haluan vain päästä pois, onko pieni tuuletus liikaa vaadittu?), ja hän sanoi olevansa sairaslomalla. Miksi? "No tässä on nyt ollut kaikenlaista." Hyvä, joo, älä kerro. Ethän kerro koskaan mistään muustakaan (paitsi sunnuntaiaamuöisin baarireissu jälkeen). Kai sen on oltava niin.

En halua mennä kotiin koska siellä on yksinäistä.

Ajakaa vaan lapsenne pois, ovathan ne siinä jaloissa pyörineet jo parikymmentä vuotta! Niin, ajakaa lapset pois että voitte rauhassa jaksaa itsenne hiljaista tappamista niiden seurassa, joita kutsutte ystäviksenne. En minä siksi sielä käy, että minä välttämättä haluaisin. Minä käyn koska olen vielä lapsilisäiässä, herranjesta, kun ei ole vaihtoehtoja. Että hauskaa viikonloppua.

Tiedän tasan tarkkaan keneltä olen perinyt ylidramaattisuuteni.

Mutta mitäs minun yksitoikkoiseen "opiskelija"elämääni kuuluu? Rahahuolia, ei mitään uutta, lisää rahahuolia, kesätyöstressiä, kesälomastressiäkin jo(mikä on pelottavaa tässä vaiheessa talvea), koulua, koulua, koulua... Ja sitten jokin epämääräinen epätäydellisyyden tunne kun kevään ensimmäiset tuulet ovat ajaneet ihmisiä yhteen, välillä tuntuu kuin kaikilla olisi joku kainalossaan. Paitsi tietysti minulla. Se nyt ei ole mitään uutta. Ja onhan siihen tottunutkin.

Paitsi että olen taas alkanut kuvitella että joku on kiinnostunut minusta.

Ääh, kuvittelen vaan. Sehän on sitäpaitsi aika ärsyttävä............

"kevät?"